Judon syntyhistoriaa

Judo on kehitetty ikivanhasta aseettomasta taistelulajista jutsusta. Jutsu tarkoittaa taitoa tai tekniikkaa. (Bagge 1992A, 10.) Ei ole tarkkaa tietoa milloin jujutsu alkoi tai miten se se kehittyi (Goldmann 1994, 8).

Jujutsun synnystä on tyydytty vain esittämään teorioita: Ensimmäinen teorian mukaan jujutsun juuret olisivat lähtöisin Kiinasta. Zen-buddhismin luoja Boddhidarma muutti 540 luvulla Intiasta Kiinaan. Hän kehitti oppilailleen itsepuolustusmenetelmän Lo Han'in. Boddhiharmaa pidetään myös Kung Fun luojana. Boddhidarman historiasta ja tekemisistä on vähän tietoa ja osa tarinoista saattavat olla legendoja. Yhtä asiaa kuitenkin pidetään varmana hän kehitti Zenin ja hän oli budon isä. Kiinan kehitys tuona aikana vaikutti suuresti Japanin kehitykseen. Olisi loogista ajatella, että Boddhidarma itsepuolustustaito olisi levinnyt myös Japaniin. Kuitenkin on huomattava että Zen levisi Japaniin vasta 1000-luvulla. Toinen teorian mukaan jujutsun juuret olisivat Japanissa. Voidaan ajatella niin, että jos kiinalaiset ovat oppineet taistelemaan paljain käsin, niin ovathan japanilaiset voineet myös oppia itse. (Bagge 1992A, 10-11.)

Kirjallisia tietoja on 1500-luvulta lähtien jujutsu-kouluista, jotka systemaattisesti kehittivät lajia eri suuntiin. Osa tutki erilaisten aseiden käytöstapoja, osa pelkästään itsepuolustusta paljain käsin. (Korpiola 1974, 11.) Jujutsun kulta-aika Japanissa sijoittuu ajallisesti Edo- ja Tokugwa-jaksojen ajalle eli vuosiin 1603-1867. Jujutsu-koulukuntien tarkoituksena ei ollut vanhojen perinteiden ylläpitäminen tai tehokkaan liikuntamuodon löytäminen. Jujutsu oli sota- ja taistelutaito, jolla ei ollut mitään tekemistä vapaa-ajan harrastuksen kanssa. Samurait taistelivat mieluummin miekan tai jonkun muun aseen kanssa kuin tyhjin käsin. Aseettomat taistelutekniikat tulivat kuvaan vasta, kun ase oli menetetty tai sitä ei ollut jostain syystä saatavilla. (Niiniketo 1982, 11.) Tällaisessa aseettomassa taistelutavassa käytettiin potkuja, käsilyöntejä ja erilaisia paini- ja heittotekniikoita sekä ns. atemitekniikkoja. Atemitekniikoissa kohdistetaan iskuja vastustajan kehon elintärkeisiin kohtiin. (Marwood 1992, 8.) Eräät jujutsu-koulukunnat kehittivät ja opettivat miekkailutaitojen ja aseettomien taistelutekniikkojen lisäksi mm. keppitaistelua eli bojutsua, veitsitaistelua eli tantojutsua ja salattujen tai naamioitujen aseiden käyttöä eli kakushijutsua. (Niiniketo 1982,11.) Tekniikat hioutuivat todellisissa kamppailuissa ja heikot sekä huonosti toimivat tekniikat jäivät pois. (Niiniketo 1982, 11; österman 1991, 120).

Jujutsu oli samuraiden salainen ase taisteluissa ja sitä yritettiin pitää salassa. Jujutsun tärkeimmät tiedot siirtyivät opettajalta oppilaalle, joka oli vannonut pitävänsä tiedot salassa, kunnes opettaja antaisi luvan opettaa niitä muille. Ajan myötä jujutsu kuitenkin levisi Japanin eri maakuntiin. Tällöin syntyi eri koulukuntia. (Jensen 1972, 9.) Ympäri Japania löytyi 1800-luvun lopullamonia erilaisia kouluja, joissa opetettiin jujutsua. Erään tällaisen koulun oppilas oli nuori mies nimeltään Jigoro Kano. (Marwood 1992, 8.)

Judon perustaja Jigoro Kano syntyi vuonna 1860 Kobessa, Japanissa. Myöhemmin perhe muutti Endoon (nykyinen Tokio) ja vuonna 1877 Kano alkoi opiskella Keisarillisessa yliopistossa. Hän aluksi opiskeli yhteiskuntatieteitä, sitten kasvatustieteitä ja väitteli lopuksi tohtoriksi filosofiassa. (Bagge 1992A, 11; Myllylä ja Pilviö 1994, 9.) Myöhemmin hänestä tuli aateliskoulun rehtori ja professori. (Myllylä ja Pilviö 1994, 9). Kano valittiin vuonna 1909 olympiakomitean jäseneksi. Hän ystävystyi Olympia-aatteen isän Coulbertin kanssa. Kano sai myös Ruumiillisen Kulttuurin ministerin arvon vuonna 1933. Kano kuoli toukokuussa 1938 kun, hän oli matkalla laivalla Kairosta takaisin kohti Japania. Hän oli Kairossa mukana päättämässä vuoden 1940 olympiakilpailuiden järjestämisestä, jotka annettiin Suomelle. (Bagge 1992C, 22.)

Jigoro Kano oli nuorena jopa japanilaiseksi pieni ja lisäksi heikko. Hän myös sairastui helposti. Hän halusi parantaa fysiikkaansa ja alkoi voimistella, patikoida ja pelata baseballia. Hänen kotona kävi myös samuraita, koska hänen sukunsa oli samuraisukua. Hän alkoi opetella 14 -vuotiaana jujutsua, ja opettajina toimivat Yemo, Wakase ja Katagiri. Kano alkoi 17 -vuotiaana opiskella jujutsua Fukuran johdolla. Fukuran kuoltua koulun perustan poika, 64 -vuotias Masamoto Ito, alkoi opettaa Kanoa. Ito jätti salaiset koulukuntansa kirjoitukset Kanolle. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Kanosta tuli koulun mestari. (Bagge 1992A, 11.) Jujutsun opettelemisesta Kanon mukaan oli ollut paljon hyötyä hänelle itselleen, mikä sai hänet jatkamaan tätä oppiainetta vakavammassa mielessä. Hän avasikin oman koulunsa, Kodokanin. (Kano 1932, 37).

Vuonna 1882 Kano vuokrasi tilat dojolle (harjoittelusali) Eishoji-temppelistä (Bagge 1992A, 11). Opettamalleen kamppailutaidolle hän antoi nimen Kodokan Judo. Judo tarkoittaa periksi antamisen taitoa. Kodokan taasen tarkoittaa "paikkaa, jossa opitaan periksi antamisen tie, judo". (Kano 1932, 37.)

Kano loi kaikesta oppimastaan uuden järjestelmän, judon, jolle hän asetti korkeat moraaliset vaatimukset. Judo oli koko Japanille yhteinen järjestelmä, johon olivat sulautuneet aikaisemmat, yksittäisten koulujen opettamat järjestelmät. (Jensen 1972, 10.) Kano muokkasi judon tekniikat 1800-luvun lopulla, mutta vasta vuonna 1922 muokkautui lajin henkinen osuus (österman 1991, 137). Kanon judoa kutsutaan myös judon pääpaikan mukaan nimellä Kodokan Judo (Bagge 1992A, 11).

Kano otti aluksi yhdeksän oppilasta ja näin alkoi judon kehitys prosessi. Kodokan judon tekniikoista suurin osa on lähtöisin erilaisista aseettomista taitelumuodoista ja erityisesti Kanon itsensä harjoittamista muodoista. Kano ja hänen oppilaansa keksivät myös omia tekniikoita, esimerkiksi uki-goshin. (Bagge 1992A, 12.)

Kano poisti oppimastaan jujutsusta monia tekniikkoja. Hän keskittyi heitto-, sidonta-, vääntö-, ja kuristus otteisiin. Kano luopui vaarallisimmista harjoitusmenetelmistä ja lukoista, jotka kohdistuivat sormiin, ranteeseen, polveen ja jalkoihin. Nämä tekniikat jäivät elämään kuitenkin judon katoihin. (österman 1991, 133.) Suuri ero Kodokan judossa vertattuna muihin sen ajan jujutsu-kouluihin oli Kanon kehittämä vapaa otteluharjoitus eli randori. Vanhat jujutsukoulut kun harjoittelivat melkein yksinomaan kataa. (Ferrie 1990, 11.)

Jujutsulla ei ollut kehuttavaa mainetta Japanissa (Random 1978, 239). Japani eli keskellä suurta uudistusta, ja harva oli kiinnostunut vanhoista sotataidoista. Osa koulujen mestareista olivat osallistuneet näytösotteluihinkin. Kodokan judo ei saavuttanutkaan suosiota heti vaan sitä pidettiin helposti Kodokan judo jujutsuna. (Bagge 1992A, 12.)

Ylevät periaatteet judossa herättivät kunnioitusta, mutta lajin tehokkuutta epäiltiin. Tokion poliisi oli kiinnostunut itsepuolustuslajeista. He halusivat selvittää mikä laji, olisi paras. Vuonna 1886 järjestettiin poliisivoimien johdolla kilpailu erään Yoshin-ryu -koulun ja Kodokanin välillä. Viidestätoista ottelusta Kanon oppilaat voittivat kolmetoista ja kaksi päättyi tasapeliin. Kanon oppilaiden tehokkuus oli jalkapyyhkäisyissä ja uusissa heitoissa, jotka olivat outoja jujutsukoulujen kasvateille. Voiton saavuttamisen merkitystä ei vähentänyt edes se, että monet Kanon oppilaat olivat aiemmin harrastaneet jujutsua. (österman 1991, 134; Bagge 1992A, 12.) Poliisi alkoi siis harjoitella Kodokan judoa. Pian myös Japanin armeija otti judon ohjelmiinsa ja koululaitoksista tuli siitä pakollinen kouluaine.

Salaisuus Kodokanin menestykseen oli tuohon aikaan nykyaikaisena pidetyt harjoitusmenetelmät ja samalla perinteiden tarkka noudattaminen. Judo oli moderni budolaji, jossa pääpainona oli henkinen kasvu, eikä tappavan taistelutaidon kehittäminen kuten klassisten taistelulajien. (österman 1991, 136.)